Oli synkkä ja myrskyinen yö. Vettä satoi, talossa oli pimeää ja kaikki nukkuivat... paitsi Zaidak. Zaidak heräsi yöllä, kuunteli myrskyä ja vaipui epätoivon tilaan. Aamuyön synkkinä tunteina hän mietti elämää, perhettä, surua ja huomasi olevansa masentuneempi kuin koskaan. Mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja kaikki oli varsin syvältä sieltä, minne aurinko ei paista.

Tästä alkoi lukemattomien ja taas lukemattomien sukkaparien elämä. Zaidak mietti syntyjä syviä ja istui tuolissa sukkapuikot kilkattaen. Hän käytti omat ja sukulaisten langat, tyhjensi alennuskoreja langoista ja purki vanhasta uutta lankaa. Ja mietti edelleen elämänsä sisältöä ja isän ikävää. Perhe koputteli välillä Zaidakin olalle ja herätteli tätä usvasta. Zaidak kuitenkin jatkoi kutomista ja miettimistä.

Eräänä kuulakkaana elokuun aamuyönä Zaidak kuitenkin heräsi säpsähtäen epätoivoonsa, herätti miehensä ja päätti, että nyt on elämisen aika. Hän soitti heti aamuvarhaisesta tutulle asiantuntijalle, joka kuunteli ja ymmärsi ja aloitti järjestelmällisen työn Zaidak-muumion palauttamiseksi elävien kirjoihin. Kului päivä ja toinenkin... ehkä useampikin, kunnes eräänä päivänä aurinko pilkisti pilven takaa ja muumiota ei ollut enää. Oli vain Zaidak, arki ja elämä.

Zaidak on palannut. Anteeksi, blogiystävät, että katosin. Kiitos, että olitte huolissanne. Olette tärkeitä.